Kuva on julkaistu Hufvudstadsbladetissa 10.12.1999 ja liittyy Arto Luukkasen ja arkkipiispa John Vikströmin käymään keskusteluun Suomen ev.lut. kirkon roolista suomettuneisuuden aikana.

Onko aika jo nostaa vanhat idänkaupan osaajat pois naftaliinista?

Viimeisten 2 kuukauden aikana Putinin hallitus on keskittynyt varmistamaan omia asemiaan. Hallituksessa tapahtuneet muutokset ovat korostaneet suuren johtajan ja hänen läheisten kollegojensa asemaa. Armeija kärsi nöyryytyksen, kun sen edustaja potkaistiin puolustusministerin paikalta ja tilalle nimitettiin Suomessakin tiedustelutehtävissä vuosina 1986-1990 toiminut Sergei Ivanov. Tämä suomea ja ruotsia taitava vakoilija sai siten itselleen Putinin hallinnon toiseksi vaikutusvaltaisimman toimen. Toisaalta taas Putinin oman poliittinen bulvaani, Yhtenäisyyspuolueen johtaja, Boris Gryzlov sai itselleen sisäasianministeriön. Voimaministeriöiden johdossa on nyt johtajalle täysin lojaaleja henkilöitä.

Myös taistelu venäläisten sieluista on ratkaistu. Itsenäisten medioiden aika on Venäjällä näyttää olevan ohitse. Ainoastaan jotkut kaapeli TV-asemat jatkavat itsenäistä toimintaansa "sananvapauden viimeisinä mohikaaneina". Median haltuunotossa on seurattu periaatetta, jonka mukaan tiedotus on liian tärkeä annettavaksi muille kuin viranomaisille; valtiolla on tämän logiikan mukaan oman turvallisuutensa takia legitiimi oikeus huolehtia yleisestä tiedonvälityksestä.

Kyseisessä operaatiossa ei kuitenkaan turvauduttu suoraan haltuunottoon vaan käytettiin epäsuoria keinoja; Putinin hallinto hallitsee nyt medioita eräänlaisten holding-yhtiöiden kautta. Päinvastoin kuin vuonna 1917, jolloin nuhraantuneet bolshevikkimatruusit valtasivat vastustajiensa painotalot, nyt turvauduttiin kapitalistisen ajan keinoihin: veropoliisien iskuihin, hämäriin yhtiökokouksiin ja siisteihin solmioasuisiin turvamiehiin.

Seuraavaksi Kremlin kellot näyttävät lyövän Venäjän suurrikkaille. Uudet verouudistukset ja rikollisuuden vastainen kampanjat todennäköisesti päättävät mahtavien rikkaiden yksinvaltiaiden ajan Venäjällä ja näin vuosina 1992-1999 syntyneiden suuromaisuuksien kohtalo näyttää joutuvan tulevaisuudessa vaakalaudalle.

Venäjän uusrikkaat syntyivät kommunismin tuhon jälkeen, vuoden 1992 "500-päivän ohjelman", rahauudistuksen ja ennen kaikkea yksityistämisen tuloksena. Uusrikkaiden poliittisen toiminnan voidaan katsoa syntyneen vuonna 1996, 26 pnä huhtikuuta, jolloin Venäjän 13 suurinta oligarkkia kirjoittivat vetoomuksen Venäjän kansalle. Tässä kirjelmässä vedottiin kansaan kansalaissovun ja kompromissien puolesta kommunisteja vastaan. Vuosina 1997-1999 nämä rikkaat osallistuivat hallituksen toimintaan (Vladimir Potanin) ja rahoittivat hallituksen vaalikampanjoita. Vallan läheisyys houkutteli kuitenkin äärimmäisen ahneisiin operaatioihin; erityisissä panttihuutokaupoissa valtion omaisuutta kaupiteltiin pilkkahinnalla. Tässä omaisuuden uusjaossa uusrikkaiden rintama repesikin ja oligarkit alkoivat taistella toisiaan vastaan. Vuosien 1998-1999 taloudellinen kaaos onkin osin juuri tämän valtataistelun tulosta.

Voiko historian pyörää kääntää taaksepäin?

Vaikka Putin omassa vaalikirjassaan sanoutuukin irti kommunistien "torakkaideologiasta" voi omaisuuden haltuunotonmahdollisuus olla liian houkutteleva. Tähän asti Putinin hallinto pyrkinyt vain eliminoimaan poliittisesti vaarallisimmat suurrikkaat mutta tulevaisuudessa heidän asemansa voi joutua uhatuksi. Raaka-aineita tuottavat kaasu ja öljy-yhtiöt voivat joutua samanlaiseen pyöritykseen kuin media-keisareidenkin omistukset. Tehdessään näin Putin tietää saavansa kannatusta kommunistien keskuudessa. Toisaalta myös tavallinen kansa epäilemättä hyväksyisi yksityistämisprosessiin liittyvät tutkimukset; ne olisivat hyvä tekosyy omistuksien uudelleenjärjestämiselle ja nostaisivat johtajan kansansuosiota.

Populististen otteita on käytetty Venäjän historiassa ennenkin. Vuosien 1935-1938 Suureen Terroriin liittyi olennaisena osana Johtajan liitto "pienten ihmisten" kanssa "pajareita" vastaan. Esimerkiksi vuonna 1937 puhdistaessaan puoluetta paikallistasolla Stalin nostatti tunteita puolueen korruptoituneita "ylimyksiä" vastaan. Nämä olivat syypäät epäonnistumisiin ja jokapäiväiseen kurjuuteen, kun taas itse Suuri Johtaja oli jokaisen tavallisen ihmisen suurin ystävä ja tae pikkupomojen mielivaltaa vastaan. Stalin kuvattiin neuvostopropagandassa lempeäksi maanisäksi, joka teki lakkaamatta työtä Kremlissä ja ajatteli jokaista neuvostokansalaista lämmöllä.

Kansaa kosiskeleva populismi selittää myös stalinistisen järjestelmän sitkeyden ja pitkäikäisyyden ihmisten mielissä; neuvostoliittolainen totalitarismi kykeni selittämään vaikeudet sisäisistä vihollisista johtuneiksi tapahtumiksi. Syyllisten etsintä oikeuttaa taas jatkuvan valppauden ja vihollisten etsinnän. Näin totalitarismin noidankehä on valmis.

Putin näyttää omaksuneen populistiset otteet taistelussaan paikallisjohtajia ja mediakeisareita vastaan. Keväällä 2000 alkaneessa lehdistökampanjassa "pajareita" l. kuvernöörejä syyteltiin taloudellisista väärinkäytöksistä ja tuhlauksesta. Myös uusrikkaat ovat alttiita näille syytöksille.

Monien politiikan huomioitsijoiden mielestä Putinin hallitus on täydentämässä sitä historian ympyrää, johon ajauduttiin vuonna 1985 Gorbatsovin tullessa NL:n johtajaksi. Näiden mukaan Putinin hallinnon päämääränä on samanlainen neuvostototalitarismi, josta päästiin eroon vuonna 1992.

Onko sitten Putinista tulossa uusi Pietari Suuri tai Isä Aurinkoinen? Nämähän ajoivat uudistuksensa läpi väkivallalla ja terrorilla. Kykeneekö Putin astumaan edeltäjiensä suuriin saappaisiin? Vaarana on nimittäin se, että historian uudelleen lämmittäminen johtaa tragikoomisiin tuloksiin. Näin kävi esimerkiksi Ranskassa vuonna 1852, jolloin vallankaappauksen jälkeen Napoleon III (suuren elbalaisen veljenpoika) äänestettiin keisariksi. Keisarikunta pysyi pystyssä onnistuneilla sotaretkillä ja mediatempuilla. Napoleon III:n aika päättyi Saksan-Ranskan sotaa vuosina 1870-1871; sotaonnen kääntyessä keisarin alamaiset hylkäsivät hänet. Uudelleenlämmitetynkeisarinkunnan luoja osoittautui, Otto von Bismarckin sanojen mukaan "tunnustusta vaille jääneeksi lahjattomuudeksi". Käykö näin Putinille sen aika
näyttää. Tähän mennessä Venäjällä ei ole vielä todenteolla käyty käsiksi suuriin ongelmiin. Aikaa on tuhlattu valtataisteluun ja hedelmättömään sisällissotaan. Talouskasvu on jo kääntynyt laskuun ja öljyn hinnan halpeneminen voi johtaa kuumaan poliittiseen syksyyn.

Kaikesta huolimatta Putinin hallituksen mahdollisuuksia ei ole vielä pelattu. Määrätietoisella politiikalla ja taloudellisen kasvun edellytysten luomisella voidaan Venäjän tilanne vielä hallita. Tässä uudessa tilanteessa voi suomalaiselle osaamiselle ja kokemukselle vielä syntyä tilausta. Jos Putin palauttaa omaisuutta valtiolliseen ohjaukseen voi kaupankäynti ehkä palata vanhalle "barter-clearing" pohjalle. Silloin vanhat yhteydet neuvostoliittolais-suomalaisen kauppakamariin voivat olla kullan arvoisia. Ehkä silloin olisi aika nostaa vanhat idänkaupan vuorineuvokset naftaliinista.

Dosentti Arto Luukkanen
Venäjän historian dosentti
Renvall-instituutti, Helsingin yliopisto

t: 09 191 22995
tfax: 09 191 23107
Aluukkanen@Elo.Helsinki.FI

Julkaisuja mm.: The Party of Unbelief - The Religious Policy of The Bolshevik Party, 1917-1929". Studia Historica No. 48. 1994. 274 s. Suomen Historiallinen Seura; The Religious Policy of The Stalinist State. A Case Study: The Central Standing Commission of Religious Questions, 1929-1938. Studia Historica No. 57. Suomen Historiallinen Seura. Helsinki. 1997. 214 s.