Lähialueyhteistyön kuva ei kiillä julkisuudessa

Suomi on toteuttanut nykymuotoista lähialueyhteistyötään 90-luvun alusta alkaen. Eri ministeriöiden kautta on laitettu liikkeelle hankkeita, joita ovat toteuttaneet sekä yksityiset että julkiset organisaatiot. Julkisen sanan antama kuva lähialueyhteistyöstä ja sen tuloksista ei aina osu yksiin käytännön toteutuksen kanssa.

Helsingin sanomat otsikoi onnistuneesti maaliskuussa että îSuomi lopettaa maatalousavun Karjalaanî. Harhaanjohtavalla otsikoinnilla kannustettiin suomalaisia maatalousyhteistyön toimijoita nakkaamaan rajan taakse tarkoitetut kuokkansa kaivoon. Viime vuoden alussa MOT -ohjelma pyrki myös nollaamaan toiminnan käyttämällä esimerkkeinä vain epäonnistumisia. Maatalousalan lähialueyhteistyöstä laadittu arviointi ei kuitenkaan antanut Karjalan yhteistyöstä lainkaan niin lohdutonta kuvaa, kuin pikalukua harjoittavat toimittajat tulkitsevat.

Lähialueyhteistyön piirissä toteutettu käytännön yhteistyö on aktivoinut yhteensä noin 250 toimijaa toteuttamaan noin 500 hankekokonaisuutta vuosina 1990-1998. Näiden hankkeiden pääpainopisteenä ovat olleet Karjala, Viro ja Leningradin alue. Suomalaisten toimijoiden motiivit ovat olleet moninaiset. Keskimäärin 47 % yhteistyöstä on koostunut vientiä ja kaupankäyntiä edistävistä hankkeista. Näiden hankkeiden takana ovat olleet suuret kotimaiset konevalmistajat, joista osan lähialueyhteistyö auttoi pahimman laman yli. Kaupallisten hankkeiden lisäksi luokiteltiin yhteistyössä olevan kolme muuta projektikonseptia: lahjoitukset ja kertaluonteiset hankkeet (25%), kehitysprojektit (26%) ja ruohonjuuritason hankkeet (2%).

Arviointi antoi suomalaisista hanketoimijoista varsin myönteisen kuvan. Suomalaiset tunnustettiin hyvinä kumppaneina. Myös yleisesti kaikki tekniseen toteuttamiseen liittyvät asiat olivat hyvin hoidettuja ja laitteet toimivia. Vieläpä laitteiden jälkimarkkinointikin toimi. Vastoin joitakin uskomuksia, venäläiset kumppanit olivat maksaneet omat osuutensa lähes poikkeuksetta. Kone- ja laiteinvestoinneissa vastapuolen omarahoitusosuus oli ollut 50-75%. Loppurahoituksesta huolehtivat yritykset ja Suomen valtio. Suomalaiset puistelevat tässä vaiheessa yleensä päätään ja kieltävät veromarkkojensa käytön viennin edistämiseen. Viennin subventoinnissa itänaapuriin olemme kovin vaatimattomia verrattuna saksalaisiin tai vaikkapa tanskalaisiin. Suomalainen veronmaksaja haluaa perinteisesti antaa roponsa yleensä suoraan köyhille ja nälkää näkeville.

Tavallinen suomalainen kohtaa tiedotusvälineiden kautta lohduttomat naapurimme. Uutiskuvat kertovat Karjalan kengättömistä ja kirjattomista koululaisista sekä palelevista ja nälkiintyneistä vanhuksista, jotka kuoputtavat perunaa takapihaltaan. Matti Meikäläinen tuntuu suhtautuvan myönteisesti humanitaariseen apuun, mutta harvoin välttämättä haluaa markoillaan kehitettävän naapurin saati sitten omaa liike-elämäämme. Itärajan takana kuitenkin vain koko tuotantoketjujen ja tasapainoisen taloudellisen elämän kehittyminen voi taata siirtymisen hätäavusta omaan tuotantoon. Lähialueyhteistyön toteutusaikana 90-98 on huomattu Venäjän omien uudistusten suuri tarve ja kiireellisyys yhteistyön kehittämiseksi. Perusedellytykset yksityisen toiminnan luomiseksi takkuilevat jo siinä vaiheessa, kun kukaan ei omista maata voidakseen käyttää sitä investointilainan takuuksi. Maalaistakin on kiistelty Venäjällä jo vuosia. Yhteistyön kehittämisessä odotellaan myös venäläisten poliittisia päätöksiä. Suomalaiset ovat päätöksensä tehneet; hankkeista muovataan suurempia kokonaisuuksia ja pienemmät karsiutuvat vähitellen pois. Pienemmissä hankkeissa saattaa tehokkuus olla joskus parempi kuin suurissa. Niiden vaikutukset ovat vain usein paikallisia eivätkä miellytä kaukaa asioita katselevan silmää.

Lähialueyhteistyötä ei voi nähdä vain joko humanitäärisenä toimintana tai laskelmoivana kaupallisena toimintana. Se on niitä molempia. Jos motiivit olisivat puhtaasti kaupalliset, ei suomalaisia yrityksiä olisi ollut maatalousyhteistyön toteuttajina Karjalassa. Karjalan maatalouspotentiaali on peltopinta-alana 75 000 ha, mikä on pienempi kuin Pohjois-Karjalan maakunnassa. Miksi muuten olisimme kiinnostuneet kehittämään alueen viljelyä, jollei sillä olisi meille jotakin erikoista merkitystä. Maatalousyhteistyön arvioinnissa mukana olleena todistin, että useimmilla hanketoteuttajista oli omia tunne- ja verisiteitä rajantakaisiin alueisiin, mikä osaltaan oli vahvana vaikuttimena toimijoiden osallistumiseen ja henkilökohtaiseen panostukseeen.

 Muilla eurooppalaisilla hanketoteuttajilla ei koskaan voi olla sitä tuntemusta lähialueiltamme, mitä suomalaisilla on jo olemassa. Lähialueyhteistyö on todistanut, etteivät vuosikymmenien takaiset siteet ihmisten välillä ole katkenneet vaan päinvastoin versovat uusia toimintamuotoja. Lähialueyhteistyö on oma elementtinsä, josta suomalaiset tulevat hyötymään jatkossakin uusista rahoituslähteistä tulevien hankkeiden käytännön toteuttamisessa. EU:n rahoittamia Tacis-hankkeita on itänyt muutamista lähialuehankkeista. Suomalaiset ovat varsin suvereenisti onnistuneet käyttämään Tacis pienhankevaroja ja ulkomaalaiskollegat pitävätkin näitä lähinnä lahjana Suomelle.

Lähialueyhteistyö tukee oman toimintaympäristömme kehittämistä, mutta se on myös valmennuskanava kotimaisille hanketoimijoille, yrittäjille ja hallinnolle. Yhteistyön avulla parannamme valmiuksiamme hyödyntää muita kansainvälisiä rahoituskanavia (EU, WB), jotka taas ovat elintärkeitä venäläisille kumppaneillemme.

Maatalousalan lähialueyhteistyön toteutus ei mielestäni ole ollut tiedotusvälineiden antaman kuvan mukaisesti täynnä epäonnistumisia. Arviointiraportti antaa ruusuja ja risuja, mutta kannustaa onnistuneita kaupallisia toimijoita jatkamaan. Pohja yhteistoiminnalle on luotu viime vuosina ja siitä on hyvä jatkaa.

Maatalousalan lähialuehankkeiden evaluointiraportti on julkaistu UM:n itäosaston julkaisusarjassa.

taavi.erkkola@sm.intermin.fi