tutkimuia
Eastern European Markets
Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus.
Taloustutkimus (MTTL)
Ari Peltoniem & Minna Teivonen
EU:N LAAJENTUMISEN VAIKUTUKSET MAATLAUS- JA ELINTARVIKEMARKKINOILLA

    Yhteenveto ja johtopäätökset

    Euroopan unioni tulee laajentumaan lähivuosina kahdellatoista uudella jäsenvaltiolla, joista kymmenen on Keski- ja Itä-Euroopan maita (KIE-maita). Edelleen on avoinna milloin ja miten itälaajentuminen toteutuu, kuten myös se, mitkä hakijamaat liittyvät ensimmäisinä unioniin. Göteborgissa kesäkuussa 2001 pidetyn huippukokouksen päätöksen mukaan ensimmäisten KIE-maiden tulisi olla EU:n jäseniä jo vuoden 2004 alusta alkaen. KIE-maista myös Romania ja Bulgaria ovat edelleen ehdokasmaita, mutta niiden ei katsota täyttävän edellytyksiä liittyä unionin jäseneksi vielä vuonna 2004.

    Toisin kuin vuonna 1995, jolloin Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät unionin jäseneksi, jäsenkandidaattimaat ovat kehitystasoltaan hyvin eri tasolla kuin nykyiset unionin jäsenmaat. Hakijamaiden ja unionin nykyisten jäsenmaiden välillä on huomattavia eroja myös maa- ja elintarviketalouden tuottavuudessa ja merkityksessä kansantaloudelle sekä tuotteiden laadussa. Kyseiset erot vaikeuttavat sisämarkkinoiden laajentamista ja kauppapolitiikan yhdenmukaistamista.

    Laajentumisen suurimmat maatalouspoliittiset ongelmat liittyvät suoriin tukiin, tuotantokiintiöihin ja sisämarkkinoiden toimintaan. Sekä Luxemburgin että Berliinin huippukokoukset painottivat laajentumisen edellyttävän yhteisen maatalous-politiikan uudistamista.

    Laajentumisprosessin perustan muodostaa acquis communautaire eli EU:n perussopimukset ja muu lainsäädäntö. Hakijamaiden on hyväksyttävä acquis´n sisällään pitämät säännöt ja ehdot täydellisesti, jotta unionin jäsenyys voisi toteutua. Komissio on ilmoittanut, että hakijamaiden maataloussektoreille on tarpeen myöntää siirtymäkausi, jonka aikana hakijamaiden maatalous integroitaisiin asteittain EU:n markkinajärjestelmiin.

    Hakijamaat tavoittelevatkin yleensä pitkiä siirtymäaikoja mm. maidon- ja lihanjalostuslaitosten yhteisömääräyksille, sillä laatu- ja hygieniataso ei vastaa unionin kriteereitä. Toisaalta unioni pyrkii nopeuttamaan jäsenyyttä hakeneiden maiden maatalouspolitiikan ja maatalouden rakenteen uudistusta mm. maatalouden ja maaseudun kehittämiseen suunnatun erityisen liittymisohjelman (SAPARD) avulla.

    Tuet

    Liittymisneuvottelujen eräs keskeinen asia on kysymys yhteisen maatalouspolitiikan mukaisesta suorien tukien maksamisesta hakijamaille. MTT Taloustutkimuksen tekemän arvion mukaan suorien tukien maksusta aiheutuisi keskimäärin noin 7,2 mrd. euron vuosikustannukset vuosien 2004-2007 välisenä aikana, mikäli hakijamaille maksettaisiin täydet suorat tuet. Berliinin rahoituskehyksessä maataloudelle varatuista määrärahoista hakijamaiden suorat tuet olisivat noin viidennes. Unionin yhteisen maatalouspolitiikan mukaisia suoria tukia ovat peltokasvien hehtaaritukipalkkio, CAP-eläintuki (sonnipalkkio, emolehmäpalkkio ja teurastuspalkkio, uuhipalkkio) ja maidontuotannon tukipalkkio.

    Tukien täysimääräinen soveltaminen uusiin jäsenmaihin hinnanalennusten kompensaationa ei ole todennäköistä ainakaan jäsenyyden alkuvaiheessa. EU:n komissio katsoi jo Agenda 2000 -esitystä muodostaessaan, että hakijamaat eivät suoria tukia tarvitse, koska niiden tuottajahinnat nousevat jäsenyyden johdosta. Tietyn siirtymäajan jälkeen tukien maksua uusille jäsenmaille ei kuitenkaan liene mahdollista evätä, mikäli nykyisen linjan mukainen maatalouspolitiikka jatkuu myös tulevaisuudessa. Tämä siksi, että erilaisen maatalouspolitiikan soveltaminen eri jäsenvaltioihin sotisi EU:n perusarvoja vastaan. Vaikka suorien tukien katsotaankin olevan suhteellisen neutraaleja tuotantoon nähden, niiden vaikutus lienee kuitenkin tosiasiassa tuotantoa lisäävä. Suorat tuet tulevat todennäköisesti lykkäämään tuotannosta luopumista.

    EU:n komissio (EC 2002) julkisti tammikuussa 2002 esityksen, jonka mukaan uudet jäsenmaat pääsisivät täysimääräisesti mukaan unionin yhteiseen maatalouspolitiikkaan kymmenen vuoden siirtymäajan jälkeen. Komissio perustelee ehdotustaan sillä, että suorien tukien liian nopea käyttöönotto ehdokasmaissa johtaisi rakenneuudistuksen hidastumiseen tai jopa loppumiseen. Tämä puolestaan loisi alhaisen tuottavuus- ja vaatimustason sekä piilotyöttömyyden noidankehän. Lisäksi olisi odotettavissa, että suorien tukien mahdollistama tietyn ammattiryhmän varallisuustason kohoaminen aiheuttaisi riskin huomattavien tuloerojen ja yhteiskunnallisten vääristymien syntymisestä. Arvioidulla liittymishetkellä, vuonna 2004, uusien jäsenmaiden maanviljelijöille maksettaisiin suoraa tukea 25 % nykyisten jäsenmaiden tukitasosta, ja tuen prosenttimäärä tulisi kohoamaan asteittain täyteen tasoonsa vuonna 2013.

    EU:n talousarvion mukaan vuonna 2004 kymmenestä uudesta jäsenvaltiosta (8 KIE-maata, Kypros ja Malta) koituisi maatalousmenoja asteittaisen suorien tukien maksun osalta 1,17 mrd. euroa. MTT Taloustutkimuksen tekemä arvio antaa hyvin samankaltaisen tuloksen. Ilman Romaniaa ja Bulgariaa MTT Taloustutkimuksen arvio suorien tukien budjettikustannuksista vuodelle 2004 on 1,21 mrd. euroa.

    Ongelmien minimoimiseksi ja valvonnan helpottamiseksi komissio ehdottaa, että uudet jäsenmaat soveltaisivat suorien tukien maksussa väliaikaista ja vapaaehtoista ns. yksinkertaistettua järjestelmää. Yksinkertaistetussa järjestelmässä suoria tukia voidaan myöntää hehtaarikohtaisena pinta-alatukena, jota ei ole sidottu tuotantoon. Yksinkertaistettua järjestelmää sovellettaisiin kolme vuotta, ja sitä voitaisiin jatkaa kahdesti vuoden kerrallaan.

    Komissio ehdottaa edelleen, että tuotantokiintiöt määräytyisivät viimeisimpien käytettävissä olevien viite-jaksojen eli vuosien 1995-1999 perusteella. Maitokiintiöiden kohdalla komissio kuitenkin kannattaa vuosien 1997-1999 tuotantolukujen soveltamista.
    Komission esitys liittymisehdoista on saanut hakijamaissa odotetusti melko kielteisen vastaanoton. Erityisesti ensimmäisenä jäsenyysvuonna maksettavaa 25 prosentin osuutta CAP-tuesta ja maataloustuen nousemista täyteen tasoonsa vasta kymmenen vuoden siirtymäajan jälkeen on kritisoitu.

    Tukiehdotus koetaan kilpailua vääristäväksi muihin unionin jäsenmaihin nähden. Myös tuotanto-kiintiöiden, viljellyn perusalan ja viitesadon määräytymistä komission tarjouksessa 1990-luvun lopun tuotantovuosilta pidetään epäoikeudenmukaisena. KIE-maiden vaatimukset suorien tukien perustaksi pohjautuvat yleensä 1990-luvun alun suuriin tuotantolukuihin, joten erityisesti viitesadossa erot EU:n tarjouksen ja hakijamaiden vaatimusten välillä ovat huomattavan suuret. Hakijamaat perustelevat vaatimuksiaan mm. tuotannon suurella kasvupotentiaalilla.

    Hintataso, tuotanto ja kulutus

    Hakijamaiden tuottajahintataso on keskimäärin EU:n tasoa alempi. Eri tuotteiden ja eri hakijamaiden kohdalla hintaero EU:n tuottajahintoihin vaihtelee kuitenkin huomattavasti. Agenda 2000:n johdosta ja hakijamaiden EU-maita nopeamman inflaation vuoksi hintaero on supistumassa edelleen. Eräissä tapauksissa ollaan EU:n tasolla tai lähellä sitä. Sloveniassa hintataso on jo ylittänyt unionin keskimääräiset hinnat lähes kaikissa maatalouden tuoteryhmissä. Usein hakijamaiden alhaisemmat hinnat ovat merkki heikommasta laadusta, joten ne eivät siten ole täysin vertailukelpoisia EU:n hintoihin. Esimerkiksi KIE-maiden maidontuotannosta vain noin puolet täyttää EU:n vaatimustason. Unionin tasoa edullisemmat työvoimakustannukset ja viljelysmaan halvemmat osto- ja vuokrahinnat selittävät osaltaan KIE-maiden alhaista tuottajahintatasoa.

    Maataloustuotanto on hakijamaissa yleensä selvästi talousreformia edeltänyttä aikaa alemmalla tasolla. Tuottavuus on edelleen hyvin matala. Hehtaarisadot ovat paljon EU:n tason alapuolella lannoitteiden vähäisen käytön takia. Leh-mien keskituotokset ovat myös pienemmät kuin EU:ssa jalostuksen ja ruokinnan puutteiden takia. Sen perusteella voi ennustaa, että tuotanto kasvaa huomattavasti integraation tuoman hintojen ja tukien nousun takia.

    On kuitenkin tekijöitä, jotka puhuvat tätä ennustetta vastaan. Maatalouden rakennemuutos on kesken, sillä yhteismarkkinoilla kilpailukyvyttömien pienviljel-mien määrä on vielä liian suuri, investointeihin ei ole riittävästi resursseja ja tuottavuus kasvaa hitaasti. Lisäksi EU:n tarjonnanrajoituskeinot (maitokiintiöt, pakollinen kesannointi) pitänevät huolen siitä, että suuria muutoksia tarjonnassa ei pääse syntymään. Viljantuotannon ennustetaan kuitenkin kasvavan satotason nousun takia. Maidontuotannon odotetaan myös kasvavan, elleivät kiintiöt estä sitä, sillä tuottajahinta on vielä selvästi alle EU:n tason ja tulee laajentumisen seurauksena todennäköisesti nousemaan huomattavasti.

    Lyhyellä aikavälillä tuotanto kasvanee kuitenkin nopeammin kuin kulutus, joten on odotettavissa, että hakijamaiden vienti tulee kasvamaan. Siten uudet jäsenmaat tuovat oman lisänsä EU:n vientiylijäämien vaivaamiin yhteismarkki-noihin. Tarjontavaikutuksen merkitys lisääntyy edelleen, mikäli jäsenkandidaattimaiden maataloustuottajille maksetaan nykyisen maatalouspolitiikan mukaiset suorat tuet, sillä silloin maatalouden harjoittamisen edellytykset paranevat.

    Itälaajentumisen vaikutukset Suomen elintarvikekauppaan

    Venäjän kriisi vauhditti KIE-maiden kilpailukyvyn kehitystä, sillä niiden kaupankäynti on suuntautunut enenevästi unionin kilpailluille sisämarkkinoille. Varsinkin Baltian maissa, mutta myös muissa hakijamaissa elintarvikekauppa on perinteisesti ollut tuontia EU:n alueelta ja vientiä IVY-maihin. KIE-maissa tuotetut pitkälle jalostetut elintarvikkeet päätyvät edelleen lähinnä Venäjän markkinoille (Kallio ym. 2001). Maataloustuotteiden kauppa EU:n ja hakijamaiden välillä tullee kasvamaan jo ennen integraatiota vuoden 2000 aikana solmittujen ns. nolla-nolla-sopimusten ansiosta huomattavasti, koska tullittomien tuotteiden osuus hakijamaiden maataloustuotteiden viennistä unionin alueelle odotetaan yli kaksinkertaistuvan.

    Suomen ja KIE-maiden välinen elintarvikkeiden ulkomaankauppa on Baltia-kauppaa lukuun ottamatta varsin vähäistä. Ilman Baltian maita KIE-mailla on ollut vuosien 1996-2000 välillä keskimäärin prosentin suuruinen osuus Suomen kokonaiselintarvikeviennistä. Suhteellisesti Baltia-kaupan merkitys onkin EU-maista selvästi suurin Suomelle. Baltian maiden osuus Suomen kokonaiselintarvikeviennin arvosta on noussut 1990-luvun alun 5 prosentista noin 9-10 prosenttiin viime vuosina. Baltian maat vievät edelleen merkittävän määrän EU:n alueelta tuoduista elintarvikkeista jälleenvientinä erityisesti Venäjälle ja Ukrainaan. Esimerkiksi vuonna 1998 Viron jälleenviennin sisältävästä elintarvikeviennistä 40 % suuntautui Venäjälle, mutta ilman jälleenvientiä vain 17 % elintarvikeviennistä oli Venäjänvientiä (Peltoniemi 2000).

    Suomen ja Viron välinen elintarvikekauppa on lähinnä Suomen vientiä Viroon, sillä esim. vuonna 2000 Suomen tuonnin arvon osuus viennistä Viroon oli 13,4 %. Viron osuus Suomen KIE-maihin suuntautuneessa elintarvikeviennin arvossa on vaihdellut vuosien 1996-2000 välisenä aikana 60 ja 78 prosentin välillä (kuvio 5.1). Tuoteryhmien (liha, maito, vilja ja sokeri) osalta naudan-lihaa on viety vain Viroon. Sianlihaa ja siipikarjanlihaa on viety Baltian maiden lisäksi jonkin verran myös muihin KIE-maihin. Vuosina 1996-2000 keskimäärin yli 90 % KIE-maihin viedystä lihasta on päätynyt Viroon (kuvio 5.2) Myös maitotalous-, sokeri- ja viljatuotteissa viennin kohdemaita ovat lähinnä Baltian maat (Liite 13). Suomelle tärkeitä muita vientituotteita ovat lähinnä suklaa- ja makeistuotteet sekä mallasjuomat ja väkevät alkoholijuomat.

    Ulkomaankauppaa käyvät yritykset joutuvat usein tekemään strategisia valintapäätöksiä viennin ja suoran sijoituksen välillä. Elintarviketeollisuusliiton (2001) mukaan suomalaisyritysten ulkomailla tapahtuva elintarvikevalmistus on arvoltaan noin 16 % suurempi kuin elintarvikevienti. Osa suomalaisista elintarvikealan yrityksistä on siirtänyt tuotantoaan jäsenyyttä tavoitteleviin hakijamaihin, mm. Puolaan ja Baltian maihin. KIE-maihin sijoittaneissa kansainvälisissä yhteisyrityksissäkin on yhä useammin myös suomalaisyrityksiä osakkaina. Suuri osa suomalaisinvestoinnista on kanavoitunut Viroon.

    Erityisesti Baltian maissa suomalaisyritykset ovat tehneet sijoituksia mm. lihanjalostukseen, panimo- ja makeisteollisuuteen sekä vähittäiskaupan alalle. Laajentumista silmälläpitäen suomalaisten elintarvikeyritysten eräänä tavoitteena on ollut turvata sijoituksillaan vakaat markkinaosuudet kohdemaissa. Investointeja varsinaiseen maataloustuotteiden alkutuotantoon on tehty hyvin vähän, sillä tuottoihin vaikuttavia epävarmuustekijöitä on maataloudessa enemmän kuin jalostusteollisuudessa. Maataloussektorin voittojen kotiuttaminen on hitaampaa, odotettavissa olevat voitot ovat pienempiä ja maatalous on haavoittuvainen politiikkamuutoksille. Sijoituksilla teollisuuteen on kuitenkin yleensä ollut positiivisia vaikutuksia myös maataloustuotantoon, sillä useimmiten teollisuus hankkii raaka-aineensa lähialueilta.

    Suomen elintarvikemarkkinoille kohdistuu tulevista jäsenmaista markkinavaikutuksia jo ennen laajentumisen toteutumista, koska useilla tulevien jäsenmaiden elintarvikkeilla on vapaa pääsy myös Suomen markkinoille. Elintarviketuonti hakijamaista on ollut hyvin vähäistä, joten odotettavissa oleva jonkin asteinen kasvu ei aiheuttane suurta muutosta markkinoille. KIE-maiden maatalous- ja elintarviketuotannon huomattavan kasvupotentiaalin realisoituminen lisäisi kuitenkin kilpailua unionin laajentuvilla markkinoilla.

    Kilpailun kiristyminen heijastuisi Suomeen tuonnin kasvuna sekä suoraan KIE-maista että myös muista EU-maista. Liittyessään unionin jäseniksi KIE-maat tulevat samalla osaksi EU:n kauppapolitiikkaa ja kilpailevat sen myöntämästä vientituesta. Näin ollen ne saavat nykyistä paremmat edellytykset viennilleen. Myös Suomen elintarvikevienti Venäjälle kohtaa tulevaisuudessa kovenevan kilpailutilanteen, sillä useat ulkomaiset elintarvikealan yritykset ovat investoineet KIE-maihin (varsinkin Puolaan, Unkariin ja Tshekin tasavaltaan) Venäjän markkinoihin kohdistuvien suurten tulevaisuuden odotusten vuoksi.

    Toisaalta sisämarkkinoiden muodostuminen nykyisen EU:n ja uusien jäsenmaiden välille avaa uusia mahdollisuuksia suomalaisille elintarvikeyrityksille. Tulotason nousu parantaa KIE-maiden kuluttajien ostovoimaa, jolloin pitkälle jalostettujen elintarvikkeiden kysyntä kasvaa ja samalla suomalaisyritysten asema vahvistuu. Itämeren alue on myös tulevaisuudessa strategisesti hyvin tärkeä kauppa-alue Suomelle.

    On realistista olettaa, että suomalaiset elintarvikealan yritykset kohdistavat suurimmat markkinointiponnistelunsa Baltian maihin ja Puolaan myös jatkossa. Laajempaa rönsyilyä muihin KIE-maihin hillitsee pitkän etäisyyden ohella suomalaisyritysten pieni koko ja pääomien puute. Jo maantieteellisen läheisyytensä sekä kulttuuriin liittyvien yhtäläisyyksien vuoksi erityisesti Viron, mutta myös muiden Baltian maiden elintarvikemarkkinat tarjoavat tulevaisuudessakin hyviä vientimahdollisuuksia suomalaisyrityksille.

    Suomen markkinatasapainoon ei ole odotettavissa suurta muutosta laajentumisen seurauksena. Yksittäisten tuotteiden kohdalla integraatio voi aiheuttaa markkinaheilahteluja, mikäli tuotteella on vähäinen merkitys koko EU:n markkinoilla mutta suuri merkitys Suomelle. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kaura ja ruis, joissa uusia suuria tuottajamaita (erityisesti Puola) liittyy unioniin, mutta varsinaisia hallinnollisia interventiomekanismeja ei ole käytössä. Lisäksi marjojen ja vihannesten tuonti lähinnä Virosta niiden alkusesongin aikana voi heikentää suomalaisen varhaistuotannon kannattavuutta laskemalla hintatasoa. Venäjän tuontikysynnän kasvaminen ohjaa Suomen elintarvikevientiä myös välillisesti, sillä arvioiden mukaan suomalaisten elintarvikkeiden jälleenvienti Baltian maiden kautta Venäjälle kasvaa laajentumisen jälkeen entisestään.


Compiler Trade Web Site: Tutkimuksia
MTT/index
Studies on emerging markets /Index
Tutkimuksia / Hakemisto

 TERMS & CONDITIONS / KÄYTTÖOIKEUDET. © Oy Compiler Ab. All rights reserved.